Tyhmän Werterin Kymmenen Kärsimystä: 2. Kortti

TWKK
2. Kortti
(Peter)
A/N: ADHD:n määrityksen ajankohtaa en tiedä, ja saattaa olla että oireyhtymä ei ollut mitenkään yleisesti tiedossa oleva asia tuohon aikaan, mutta se annettakoon anteeksi. :)


Belinda on seitsemännellä luokalla ja hänellä on kuohkeat hunajanväriset hiukset ja isot tissit jotka pingottavat hänen paitansa tiukaksi edestä, niin että se rypyttyy hiukan nappien kohdalta. Hän ei ole seurustellut yhdenkään huispauskapteenin kanssa koko Tylypahkassa olonsa aikana, mikä tarkoittaa että hän ei ole edes pinnallinen. Kaikenikäiset pojat (ja yksi opettaja mutta siitä ei puhuta) ovat äärimmäisen viattomasti menettäneet hänelle sydämensä.

”Oooo, uuuuu, joo, Peter, anna mennä! Se nyt vaan siis on sun NAINEN! Menemene ja ryömi sen jaloissa niinku kaikki muutkin, mmmmm, mikä kuuma pakkaus! Go for it!”
”Älä viitsi huutaa tolla lailla.” Peter punastuu ja muut nauravat, enemmänkin Siriukselle joka on hypännyt ylös nojatuolistaan, tarttunut Peterin ranteisiin ja heiluttelee ystävänsä käsiä dramaattisesti kuin vetelää käsinukkea.
”Oikeasti! Se varmaan kuuli!”
”No ei se – ” hän heilauttaa Peterin käden osoittamaan suoraan kohti Belindaa, ” – tiennyt että me puhutaan siitä. Paljon tödennäköisemmin me oltais kuolattu vaikkapa… tuota!” – ja Peterin käsi lennähtää kohti nurkassa istuvaa, pelokkaan näköistä ykkösluokkalaista tyttöä.
”Lopeta!”
”Ei kun – ” hän ei lopeta.
”Sirius, anna olla.” Ja hän lopettaa.
”Ai valvojaoppilaan valtuuksilla vai, Kuutamo?”
Remus Lupin nostaa toista kulmakarvaansa, ja tajuamatta sitä Sirius yrittää vaistomaisesti matkia elettä, kunnes huomaa että hänen laiskanlinnansa on valloitettu. ”Hei! Tota et kyllä tee millään valtuuksilla!” Hän kiipeää selkänojan päälle ja yrittää työntää jalkojansa Remuksen alle, mutta toinen luovuttaa, valuu lattialle istumaan, ja Sirius tömähtää nojatuoliin, asettaa jalkansa Remuksen olkapäille ja väläyttää kuuluisan voitonriemuisen virnistyksensä.

Joku heittää pergamentinpalan takkaan, ja liekit leimahtavat hetkeksi korkeammalle.

”Huhuu Majuri Sarvihaara, maa kutsuu!” Sirius potkaisee parasta ystäväänsä ja saa tämän irrottamaan katseensa ikkunalaudan edessä kikattavasta tyttöjoukosta. ”Ei se tajua että suutelemalla sä muutut prinssiksi vaikka kuinka tölläisit sitä. Se on TYHMÄ.”
”Sä olet hysteerinen.”
”Mä olen AINA hysteerinen. Onkohan meillä vielä huomenna sijaista?”
”ADHD,” heittää Remus sekaan.
”Mikä?!”
”Ei mitään. Määrittelin sinut vain tieteellisesti.”
”MIKÄ?!”
”Aadeehoodee. Joo no ei ainakaan vielä ole näkynyt meidän omaa opettajaa.”
”MIKÄ?!”
Peter kalpenee ja näyttää muistavan äkkiä jotain. ”Ei kun ettekö te kuulleet? Emilin isähän työskentelee Päivän Profeetassa… ja se kertoi että professori löytyi alkuviikosta paloiteltuna metsästä!” hän sanoo tukahdutetusti ja Sirius yhdellä hallitulla liikkeellä läimäisee hänen päähänsä roskakorin.
”Eikä löytynyt senkin tollo!”




Kortti


Pöydän viileää pintaa vasten, kaikki elämäni fiilikset.
Kuin sähkövirtana sillä hetkellä kaikki elämäni fiilikset, kaikki elämäni katkeruudet pöydän sileästä viileästä pinnasta selkäytimeeni, kämmenselkiini, kankaan läpi ihon läpi minuun ja takaisin. Pelkkä viileys ja katse taivaassa, kosteassa hämyisessä tähdettömässä luvaten kaikkea sitä mitä se on. Voisin unohtaa itseni nyt ellen olisi niin kiintynyt tähän tunteeseen; minun tunteeni virtaavat syvemmällä vielä kuin pohjimmat ajatukseni, pohjani, kaiken pohja vasten kaiken pintaa, pinnat toisiaan koskettaen kuin villissä keinuvassa meriunessa (laivaunessa, kansiunessa). Pintani on kaukana pohjastani ja siksi sääreni nykii. Jos jonkun tässä pitää puhua niin minun.

Jospa meitä vähän hävettää ja pelottaa että tulimme tänne, koska ilmiselvästi se on kapinallisuuden osoitus, tunnustus itsellemme että tätä me oikeastaan haluamme, tästä me olemme hiukan kateellisia ja jos joku luulee olevansa johtaja, niin on vähintäänkin väärässä. Tulimme tänne nyt, koska aiemmin emme ole sitä tehneet, salaisen ilkeän hierarkian tuloksena. Kuutamo voisi rikkoa sen hierarkian milloin vain, mutta ei ole tehnyt sitä, minun vuokseni. Kuutamo on heille kuin jokin särkyvä esine, aina oikeassa, aina vahvempi ja silti he yrittävät puolustaa häntä, ovat varovaisia, Kuutamo on heidän kunnialoukkauksensa ja yksi meidän porukan yleisistä vitseistä.

”Ei tämä oikeasti ole niin ihmeellistä.”
No niin, hän puhui ja minun on mentävä mukaan. Tämä on peliä. Minä olen peli. Minun koko elämäni on peli, pisteidenlaskua, ja olen aika pahasti häviöllä.
”Ai siis mikä?”
”Älä viitsi. Me aina pilkataan niiden yöllisiä ’makoilemassa Suuren Salin pöydillä’ –retkiä koska me ollaan kateellisia – ei kun oikeasti ollaan, älä viitsi, eikö ollakin, mutta ei tämä ole niin ihmeellistä. Ei täältä edes näy tähtiä.”
”Joo. No joo. En minä mitenkään kateellinen ole koskaan ollut. Kummallekaan.”
”Sä olet ihan saatanan kateellinen.” Kuutamo kääntyy kyljelleen. ”Tai sitten niin tyhmä ettet tajua olla kateellinen. Tai niin fiksu.”
”En mä tiedä.”
”Eli siis tyhmä.”
Anturajalan ja Sarvihaaran vittuiluun olen tottunut, mutta Kuutamolta en sitä odottanut. Annan anteeksi koska hänellä on rankkaa. Makaamme viileillä pöydillä, minä tuijotan Suuren Salin siniharmaata taivasta, ajattelen tähtien tuiketta näkymättömissä (näen halluja), Kuutamo toisella kyljellään jalat koukussa katsoen hiljaa (levollinen katse, liikkuu liikkumatta, aina) oviaukon suuntaan.

”Annoitko sinä anteeksi?” minä kysyn: se on kortti. Se on askel. Tämän pidemmälle en ole koskaan astunut, ja se näkyy meistä, Kuutamo ei halua vastata, ei minulle.
”Siriukselle vai.”
”Niin. Annoitko anteeksi?”
”Me vaan riideltiin. Ei se tarkoita että olisin mitään antanut anteeksi.”
”Eli et?”
”Riippuu.”
Vihaan tätä. Vihaan tätä välttelyä, yrityksiä lopettaa keskustelu lyhyeen. Seuraava kortti: ole hiljaa.

Kortti läimäisty pöytään.

”Miten niin? Tai miksi kysyt? Tai mitä se sulle…”
Bravo. Oikea kortti.
”Olen teidän molempien ystävä. Kai minulla on oikeus tietää mitä täällä tapahtuu.”
”Sirius ja minä on mutkikkaampi juttu.”
”Miten muka?”
”On vaan.”
”Ei kun miten muka?”
”Koska… Sirius ei tajua minua. Sirius ei tajua mitään. Sirius on yksi iso persaivo. Sirius on naurettavan mustasukkainen.”
”Ai kenestä?”
”No esimerkiksi Jamesista.”
”Ja…?”
”Minusta.”
”Hä, mitä, sinusta? No on se vähän. Varmaan meistä kaikista. Se on sen luonne.”
”Sairaan mustasukkainen.”
”Sirius on kyllä välillä aikamoinen kusipää.” Kortti.
”Ohhoh.”
”Mitä?” (Väärä kortti.)
”No siitä sinä et tiedä mitään.”
”Miksi annoit anteeksi?”

Pöydän viileää pintaa vasten, kaikki elämäni fiilikset.
Kuin sähkövirtana sillä hetkellä, kaikki elämäni fiilikset.
Ja kortti.

”Kuutamo?”
Kuutamo on kääntynyt takaisin selälleen, vähän vääntyneeseen asentoon, niska roikkuen pöydän reunan yli, jalat ihmeellisessä kulmassa, käsivarret velttoina, ja se on erittäin kuutamomainen asento josta Anturajalka joskus sanoo että siinä on melkein jotain eroottista (yäk). Eikä hän vieläkään katso minuun, kun hän vastaa, vihdoinkin rehellisesti, vihdoinkin suoraan, vihdoinkin yrittämättä sulkea minua pois koko tilasta.

”Oli pakko. Sattui liikaa.”
Etsin korttia tyhjästä hihastani.